Kalle sai kolmannen kohtauksen. Edellisten kohtauksien välillä oli kolme kuukautta, nyt vain pari viikkoa.

Heräsin jytinään ja tällä kertaa tajusin heti mistä on kysymys. Pomppasin salamana ylös sängystä ja singahdin lattian kautta Villen puolelle sänkyä katsomaan tilannetta. Hildan tuuppasin oven toiselle puolelle.

Kalle oli vääntynyt selästä taaksepäin kaarelle ja sätki. Pää kolisi irvokkaasti jalkalistaa vasten, joten siirsin koiraa hieman, jottei se loukkaa itseään. Ensimmäisen kerran välähti mieleen katsoa kelloa, jotta saadaan aika kohtaukselle. Kello oli 06.14. Selän reuhtomisen jälkeen kohtauksen suunta ikään kuin muuttui. Tajuton Kalle taipui mahan suuntaan jalat sätkien. Kalle myös pissasi alleen. Tällä kertaa kohtaus oli miedompi kuin edellisellä kerralla. Parin minuutin päästä kohtaus oli ohi.

Kohtauksen loputtua Kalle kuikuili meitä ikään kuin kysyäkseen, että mitä hemmettiä oikein tapahtui? Sitten alkoi tuttu läähätys ja ylös pyrkiminen. Tässä vaiheessa mun oli pakko luovuttaa ja mennä lattialle maate jalat taivasta kohden. Meinasin pyörtyä. Olin sännännyt niin vauhdilla sängystä, että taju meinasi lähteä. Saattoi jo viikon vaivanneella flunssalla ja kuumella (38,2 korkeimmillaan) olla jotain tekemistä myös asian kanssa. Kalle tuli ihmeissään nuuhkimaan mitä oikein lattialla pötkötän. Olihan aamuherätys sekä koira että melkein emäntäkin taju kankaalla!

Tänään kelasimme eilisiltaa ja merkkejä, joita Kalle ehkä antoi tulevasta kohtauksesta. Jostain kirjoituksesta luin, että ennen epileptistä kohtausta koiralla on ns. esitila, jolloin se voi olla agressiivinen tai läheisyyden kaipuinen yms. Eilen Kalle oli todella seuran kipeä meitä ja jopa Hildaa kohtaan. Se makaili aivan kylkimyyryssä Hildan kanssa ja sieti Hildan lipsutteluja.

Kalle on kovasti seurankipeä myös kohtauksen ns. jälkitilassa. Se on erittäin innostunut Hildasta ja pyrkii sen lähelle nukkumaan. Niin nytkin. Kalle ei mennyt omalle patjalleen vaan lattialle Hildan patjan viereen, pää patjalle Hildan lähelle. Tätä kirjoittaessani kyyneleet pyrkivät silmiini... Kalle-paran kohtaukset on hirveää katsottavaa, sitä tuntee itsensä niin voimattomaksi niiden edessä.

Eilen illalla kävimme koiruuksien kanssa ihailemassa Draconidien meteoriparvea. Näimmekin monen monituista tähdenlentoa, joista yksi oli tosi pitkä ja jätti jälkeensä tähtisuihkun. Kerrassaan upea! Ensi kerralla, kun näen tähdenlennon, tiedän mitä toivon. Toivetta ei saa kertoa, mutta ehkä tämä kirjoitus antaa viitteitä mihin toivomus liittyy...