Kolme viikkoa omalla mökillä Kainuussa hurahti ohi käsittämättömällä vauhdilla. Tuntuu, että mitään ei ehditty tekemään, vaikka kauheasti kaikkea teimmekin...
Ensimmäisellä viikolla ennen kuin kanalinnustus alkoi kävimme muutamaan otteeseen sorsastamassa sekä teimme remonttia. Kahdella viimeisellä viikolla kanalinnustimme ja teimme remonttia. Tarkoituksena oli saada makuuhuone sellaiseen kuntoon, että sängyn voi vihdoin ja viimein siirtää takkatulen hämyyn. Totista vauhtia remonttiin loi siskoni ilmoitus toisen viikon keskiviikkona, että mitäs jos he tulevat perheineen perjantaina käymään. Vielä torstaina makuuhuone muistutti lähinnä kesäteatterin lavaa, suuren palan seinää puuttuessa. Pari päivää huhkimme niska limassa aamusta iltahämäriin ja saimme kuin saimmekin makuuhuoneen yöpymiskuntoon!
Siskoni saapui mökille perjantaina puolen yön aikaan ja lähtivät kotiin seuraavana maanantaina. Melko pikainen, mutta ihana visiitti oli. Käväsimme heidän kanssa mm. Kiannan kuohuissa sekä Raatteen portilla. Lauantaina illalla oli naapureille piipunpellin harjakaisjuhlat, joissa tarjottiin hirvikeittoa. Jasmin sanoi, että keitto maistuu ihan porolle. Kun kysyin, että kuinkas hirvisoppa porolle maistuu, niin Jasmin tokaisi, että tämä keitto on ihan hirveetä. Ei se nyt ihan hirveetä kuitenkaan ollut, sillä tyttö pisteli soppaa pari lautasellista.
Harjakaisjuhlien aamuna kävimme kurkkaamassa Kiviniemessä ja sieltä palaillessa kiersimme minkkiloukun kautta. Olimme pitäneet loukkua jo reilu viikon päivät omassa rannassa, eikä mitään. Mutta annas olla, kun siskoni porukan kanssa olimme menossa loukkua katsomaan, niin siellähän napotti suloinen minkki. Ei näytetty minkkiä Jasminille "vahingosta viisastuneena". Siskollani on vieläkin muistissa, kun hän kävi pienenä mukana mäyräloukulla... Eräs naapurimme kuitenkin oli innoissaan minkin nappaamisesta, sillä se vastaa kuulemma kymmentä teertä!
Säät eivät oikein suosineet meitä. Emme saaneet ollenkaan kuulaita pakkasaamuja vaan keskimäärin oli + 12 astetta ja vesisadetta, ainakin osan päivää. Lämpimät kelit tekivät sen, että mäkärät, hyttyset, polttiaiset ja hirvikärpäset olivat jo heti aamuvarhaisesta asti kiusana. Onneksi sentään ruska oli komea jo heti saavuttaessa!
Kanalinnustuksessa meillä oli aluksi t o d e l l a huono onni matkassa. Joko linnut lähtivät liian kaukaa ampumahollin ulottumattomista tai sitten ampumatilanteet sössimme muuten vaan. Eräskin aamu Kalle pöllytti pari teertä suolta ylös aivan upealle ampumahollille, mutta Ville sattui olemaan juuri selin suolle päin katselemassa, kun olin kaatua mätkähtänyt. Olin jo viikon pysynyt tolpillani maastossa kuin maastossa ja juuri nyt menin kaatumaan! Olimme aivan varmoja, että "Tapio" kamppasi tahallaan...
Kaikesta epäonnesta huolimatta iloitsimme siitä, että kanalintuja tuntui olevan huomattavasti enemmän kuin parina viime vuonna. Enää ei tarvinnut tyytyä havainnoimaan pelkkiä sulkia tai jätöksiä suomättäällä vaan lähes joka reissulla näimme joko pyitä, teeriä tai metsoja. Tämä oli ensimmäinen vuosi, jolloin törmäsimme metsässä metsopoikueeseen. Silloinkin oli huonoa tuuria matkassa, sillä Villelle iski ns. parvisokeus eikä se osannut päättää mihin ampua ja kun sokeus sitten helpotti, niin linnut olivat jo turhan kaukana...
Erästelyretkiä teimme yleensä kaksi päivässä. Yhden aamulla ja toisen illalla. Aamusella otimme yleensä Kallen matkaan ja illasta lähdimme reissuun Hildan kanssa. Kunnianhimoinen tavoitteenihan aluksi oli, että Hilda olisi kulkenut matkassa remmissä. Jo ensimmäisenä kanalinnustuspäivänä minulla meinasi hirttää kiinni, sillä Hilda ei sittenkään, treenauksesta huolimatta, osannut kulkea metsällä remmissä. Tempoi niin, että oli vetäistä minut ojaa ylittäessä selälleni! Ei auttanut muu kuin päästää rasavilli irti. Koirien yhdessä irti pitämisestä metsästystilanteessa ei tahtonut tulla mitään. Se meni vain päättömäksi kaahailuksi pitkin metsää. Eipä siinä mitään, puskat tuli kyllä haravoitua tarkkaan ja varmasti olisi linnut lähteneet lentoon, mutta koirulitpa eivät pysyneet ampumahollin etäisyydellä.
Erikseen pidettäessä homma toimi. Hilda osasi omatoimisesta tehdä hienoa siksakkia ampuhollin etäisyydellä meidän sivuilla. Aina välillä sillä nousi kunnon niskaharja pystyyn sen haistaessa jotakin outoa ja ihmeellistä kuten hirven- tai poronkakkaa, metson-, minkin- tai majavan jäljet. Yhden kerran Hilda sai perslähdöt teeristä. Ville jätti ampumatta.
Kallen toiminta metsällä tuotti aluksi päänvaivaa, sillä se tuntui menevän liian kaukana ja vain ja ainoastaan kuulon perusteella. Kuuleessaan teerten lähtevän se lähti ravaamaan niiden perään ja pöllytti ne sinne tänne aivan liian kaukaa. Ryntäili myös perään niin, että oli ampumalinjalla! Ville teki kuitenkin määrätietoista työtä asian karsimiseksi ja loppureissusta homma alkoi jo sujua. Kalle pysyi sopivalla etäisyydellä ja piti hienosti kontaktia.
Kultaisen kruunun Kallen työskentely sai toisella kanalinnustusviikolla. Olimme rämpineet soita ja pusikkoja puolisentoista tuntia, kun saavuimme vanhahkoon kuusimetsään. Kuulimme, että Kalle pöllytti metson meidän edestä matkoihinsa. Jäimme odottamaan mitä koiruus tekee seuraavaksi. Lähteekö ajamaan lintua vai tuleeko tiedottamaan meille. Jännitys kasvoi, kun Kalle palasi meidän luokse ja johdatti meidät paikoille, josta linnun pöllytti. Ville tarkkaili Kallen antamia merkkejä ja osasi olla valppaana, että metso rävähtäisi mahdollisesti puusta lentoon. Kuin ihmeen kaupalla metso rävähti puusta ampumahollilta ja Ville antoi aseen laulaa! Kuulimme melkoisen jytkäyksen ja toivoimme, että metso se oli joka rysähti alas. Riemu oli suuri, kun Kalle kantoi ylpeänä poika metsoa suussaan Villelle! Kallen arvo nousi arvoon arvaamattomaan! Kalle sai miljoona kiitosta, metson sisäelimiä ja taukotulilla enemmän kuin tarpeeksi makkaraa. Kyllä metsästäjäkin oli tyytyväinen, sillä tätä tapahtumaa on odotettu jo seitsemän syksyä! Ja kyllä tämä poika mehto kruunasi kaiken kahden viikon rämpimisen, enää ei tarvittaisi yhtään enempää saalista!
Hyvin sujui siis koirien vuorottainen käyttäminen metsällä. Vaikka toinen saikin levätä joko aamu- tai iltapäivän, niin koirulit laihtuivat silti, rasvaisista ruokamääristäkin huolimatta, melko lailla. Kalle oli saatu jo sopiviin mittoihin ennen reissua, mutta reissulla niistä tuli Hildan kanssa melkoisia laiheliinejä. Nyt kotosalla ne ovatkin lihotuskuurilla... Niin, hyvin sujui siis toiseksi viimeiseen metsästysaamuun saakka. Silloin Hilda oli päättänyt hieman viihdyttää itseään muillakin kuin puruluulla ja omilla leluillaan. Mökin lattia oli kuin pommin jäljiltä kun neljän tunnin metsästysreissun jälkeen palasimme. Hilda oli repinyt talouspaperirullan, jyrsinyt kynttilöitä sekä pattereita, rikkonut otsalampun tuhannen päreiksi, syönyt rahapussini kulmaa yms. yms. yms. Otsalampussa helotti valo päällä ja mökistä kuului ihmeellistä hurinaa. Olin aivan varma, että koko mökki räjähtää kohta taivaan tuuliin! Mutta äänen aiheutti pattereilla toimiva vatkain, jonka Hilda oli tiskipöydältä ronkkinut lattialle ja saanut sen vielä käyntiinkin! Kun tulimme mökkiin, niin Hilda kävi nukkumaan. No juu, oli sillä varmaan ollut aika kiireistä kaiken tuon sotkun aikaan saamiseksi!
Tarkoituksemme oli tehdä muutama pidempi ns. kansallisromanttinen reissu hieman kauemmas lähipusikoiden kiertämisen sijaan. Reissu kuitenkin jäi, koska odottelimme pakkasaamuja sekä havaitut sudet muuttivat meidän suunnitelman. Juurikin siellä Itärajan tuntumassa mihin olimme suunnitelleet vaelluksen oli havaittu rajavartijoiden toimesta viiden suden lauma. Pari päivää myöhemmin lauma oli siirtynyt kymmenisen kilometriä edemmäs ja oli meidän mökiltä linnuntietä enää kymmenen kilometrin päässä. Eipä viitsitty ehdoin tahdoin Hildaa ja Kallea lähteä susille syöttämään...
Hieno reissu kaikenkaikkiaan. Pakkaskelit jäivät pahasti uupumaan, mutta koko reissun kruunasi hienolla tiimityöllä saatu poikametso. Onneksi enää ei tarvitse hokea, että ei se saalis, vaan se fiilis. ;D Mutta on tämä vaan kummallista. Kotona on oltu nyt viisi päivää ja jo tekisi mieli lähteä uudestaan mökille raatamaan eli kantamaan puita, vettä ja istuskelemaan ilman tv:tä ja nettiä kynttilänvaloon. Seuraavaa reissua Joronjäljille siis odotellaan kovasti!
Lisää reissukuvia näet täältä!
