Ville rämpimässä miehenkorkuisessa kaislikossa.

Ville hankki ensimmäistä kertaa kausiluvan eräälle naapurikunnan järvelle. Aloituspäivän jätimme suosiolla väliin (olimme Turussa). Seuraavana aamuna olimme koirien kanssa sorsametsällä lähinnä etsimässä aloituksen haavakkoja. Koirien tosiaan, sillä otettiin Hildakin mukaan.

Sorsajahti ei ollut mitään kevyttä veneessä lipumista taikka passissa istumista, vaan melkoista ruumiillista sekä henkistäkin työtä. Siinä eräromantiikka kaikkosi taivaan tuuliin, missä kahluuhousut vedettiin jalkaan ja lähdettiin miestä korkeampaan upottavaan ja haisevaan kaislikkoon rämpimään. Muutamaan otteeseen pohja antoi periksi ja tuli vajottua reittä myöden kaislikkoon. Ei ole helppoa toimia maastossa, jossa koirat joutuvat työskentelemään!

Olimme rämpineet vain n. 100 metriä, kun löysimme ensimmäisen haavakon. Kalle nappasi haavakon suuhunsa ja toi sen Villelle.

Kuljimme vielä suunnilleen saman verran ja taas haavakko. Tämä haavakko uiskenteli pirteänä mun edestä Villen suuntaan, Villen jättämään taittunutta kaislikkouraa pitkin. Koirien lähestyessä se hävisi kaislikon tiheyteen. Hilda taisi lähinnä seurailla uivaa heinuria, eikä ymmärtänyt, että sen voisi napata myös kiinni. Koirat pitivät melkoista mulskausta hetken verran ja tulivat tyhjänä pois.

Jatkoimme matkaa ja sadattelimme, että on siinä meillä koirat, päästävät haavakon karkuun ja varmaan vielä avoveden puolelle. Siinä koiria parjatessamme yhtäkkiä Kalle ilmestyy heinuri suussaan ja tarjoaa sitä Villelle! Kalle varmaan mietti, että siitäs saitte, en minä ollut aikonutkaan päästää sitä karkuun, vaikka niin luulitte! Heinuri oli ilmeisesti vettyneempää kohtaa pitkin sukeltanut syvemmälle kaislikkoon, josta Kalle sen komeasti kaivoi esiin.


Ville, Hilda, Kalle ja toinen löytämämme aloituksen haavakko.

Olimme sen verran myöhässä liikenteessä, että aurinko nousi jo, joten aamulentoa emme kovin kauaa ehtineet todistamaan. Muutama sorsa lensi ylitsemme, mutta niin korkealla, että ei edes kannattanut miettiä ampumista. Emme siis ampuneet laukaustakaan, mutta repussa oli kaksi heinäsorsaa. Jos olisimme jaksaneet hikipäässä rämpiä koko järven ympäri, niin valitettavasti repussa olisi ollut varmasti useampi haavakko. Nyt rämmimme vain noin kilometrin matkan, joka kylläkin tuntui ainakin kolme kertaa pidemmältä. Koska sääkin alkoi lämmetä sen verran, että johan sitä paistitkin alkoivat repussa happanemaan, niin käännyimme takaisin päin...

Järven rannalla yöpynyt, jo puoli yhdeksän aikaan melkoisissa tunnelmissa oleva, porukka siunaili miten sisukkaita olemme, kun jaksoimme kaislikossa rämpiä. Miesten mielestä se oli kovaa touhua. He myös naureskelivat meidän takiaisilla kuorrutettuja koiria. He eivät olleet ottaneet koiria mukaan, juuri takiaisista johtuen. Tämä oli jo toinen porukka, jonka suusta kuulimme saman lauseen. Ei voi muuta kun ihmetellä! Järvi on nimenomaan sellainen, että siellä täytyy olla koira mukana, sillä jos lintu putoaa mihinkään muualle kuin avoveteen, niin sitä on aivan mahdotonta löytää. Ja avovettä kun kyseisessä järvessä on melko vähän...

Nyt koirat on pestyt ja melkoisen krouvisti Fiskarsin saksilla klöhmityt. Onneksi ei ole näyttelyitä tiedossa. Kallelta puuttuvat housukarvat kokonaan ja Hildan häntä on saksittu ruodoksi...