Hildan juoksut on onneksi juostu. Kalle innostui Hildasta pari viikkoa sitten pikkuisen. Viikko sitten vielä pikkuisen enemmän. Itse asiassa jo niin paljon, että niitä ei voinut kuljettaa autossa kahden, ei päästää ulos kahden ja hyvä kun niiden kanssa pärjäsi remmilenkeillä yhden ihmisen voimin. Nyt on onneksi palattu normaaliin päiväjärjestykseen, jolloin kahta eläintä voi kuljettaa yhtä aikaa ulkona, jopa irtikin, ilman painiottelun muuttumista painokelvottomaksi.

Hilda pääsi myös Sarin treeneihin tokoilemaan. Ihan kivasti sujui. Hilda jopa tarjosi aika ajoin seuraamisessa jatkuvaa katsekontaktia maan nuuhkimisen sijasta. Tosin, kun seuraamiset tapahtuivat nurmikolla, niin minä ja broileripullat emme enää olletkaan yhtään niin kiinnostavia kuin marraskuun lopulla vielä viheriöivä nurmi.

Viimeisessä harjoitteessa koirat päästettiin kesken seuraamisen yhtäkkiä irti ja niiden olisi pitänyt seurata mukana. Hildallehan oli tehty tämä joskus viime vuonna ja silloin Hilda lähti muiden koirien matkaan eikä ollut minusta moksiskaan, vaikka juoksin talon taa piiloon... Nyt Hilda hämääntyi, kun tipautin remmistä irti. Se jäi kuikuilemaan perässä raahaavaa remmiä ja pysähtyi niille aloilleen. Seisoi hämillään paikallaan, vaikka juoksin talon taa piiloon. Sari oli käynyt ottamassa Hildalta remmin pois kaulasta, niin johan oli neidille tullut kiire minun perään.

Kalle pääsi omassa ryhmässään tekemään linjoja ja lähihakua. Hienosti ja varsin innokkaasti meni ilman mitään ongelmia. Muutoinkin elo on sujunut ongelmitta eli kohtauksitta, mutta eilisten treenien jälkeen Kalle klenkkasi oikeaa takajalkaansa makuulta noustessaan. Klenkkausta ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken verran, joten olisikohan jalka jäänyt/jäykännyt jotenkin omituisesti noustessa. Hieman säikähdin, että joko tulee ensimmäinen kohtaus hereillä ollessa, mutta onneksi ei (kop, kop, kop, koputtelee puuta...).


Kuvat on otettu tänään metsälenkin yhteydessä tehdyistä linjatreeneistä. Hyvin toimivat molemmat koiruudet.