Met oomma pärähtäneet sienestykseen. Eikä mihin tahansa sienestykseen vaan suppilovahveron keräilyyn. Mun sienestyskerrat on aikaisemmin mahtuneet yhden käden sormiin, mutta tällä viikolla olen Villen kanssa ollut sienessä jo kolme kertaa. Viikon yhteissaaliina n. 11 litraa suppiksia.

Sienestys on myös upea tapa ulkoiluttaa koiria. Tänäänkin koiruudet saivat juoksennella pari tuntia metsässä kuten halusivat. Olimme vain tyytyväisiä, jos ne eivät olleet ihan lähellä löytämiämme suppismättäitä tallomassa, vaan touhuamassa omiaan. Tänään Kalle olikin touhunnut. Se oli löytänyt jotain kuvottavan hajuista ja päättänyt kierähtää hajussa kerran tai pari. Kyljissä ei ollut mitään näkyvää, mutta haju oli hillittömän yököttävä. Poika pääsi siis kotona suihkuun.

Kummasti sienestys vie mennessään. Sitä on aivan tohkeissaan, kun huomaa hirmuisen suppismättään ja näkee sen jatkuvan ja jatkuvan aina vaan... Ensimmäisiä kertoja tänä syksynä kun kävimme suppilovahveroissa olin vakaasti sitä mieltä, että nämä kaikki eivät millään voi olla suppiksia. Ei niitä vaan voi löytyä näin paljoa ja näin helposti! Villeä nauratti, kun joka toisella mättäällä mutisin, että "onko nää muka niitä? nää ei nyt ainakaan enää voi olla niitä?" Mutta kyllä ne nyt vaan ilmeisesti on niitä tai ei ainakaan mitän kovin myrkyllisiä kopioita, kun kerran vielä hengissä ollaan. Siinä onkin toinen ihmetys. En tykkää sienistä! Mua kuvottaa niiden niljakas koostumus suussa. Mutta suppiksiin olen nyt hurahtanut maunkin puolesta. En voi uskoa mitä nyt kirjoitan, mutta suppilovahverot on hyviä; sienien aatelia.